— 2.7.1906

1907 — 1919

1920 — 1929

1930 — 1939

1940 — 1949

1950 — 1959

1960 — 1969

1970 — 1979

1980 — 1989

1990 — 1999

2000 — 2007

Pentti Saarikoski

Eliel Saarinen

OMA historia

Pentti Saarikoski

Pentti Saarikosken muistolaatta talon seinässä, kuva M.Mäenpää

”Hän otti avaimen taskusta, työnsi sen avaimenreikään, kiersi, kuunteli, antoi kätensä viivähtää tuokion rivalla, seisoiko joku hänen takanaan, ei, hän oli erehtynyt taas, hän kiersi ripaa, avasi oven, siinä se oli: portaat ammottivat kuin kita.”
(Pentti Saarikoski: Nenän pakinoita. Otava 1960.)

Ylioppilaslehden nimimerkki Nenän pakina Aina kun kuvaa perheenisän mehunhakumatkaa talossa, joka on samalla hänen oma lapsuudenkotinsa. Kellarin portaiden ja käytävien alitajuiset kauhut on helppo kuvitella Pentti Saarikosken omiksi lapsuuden muistoiksi.

A-portaan kellarikuilu, kuva M.Mäenpää

Nuoruuden päiväkirjoissa vuosilta 1953–57 (Otava 1984) Pentti Saarikoski ei omista montakaan riviä Iso Roobertinkadun 34 A 7:n toisen kerroksen kulmahuoneistolle. Toistuvin on maininta humalaisten hoilotuksesta sen ikkunoiden alla. ”Nousen ikkunaan ja näen punahuulisen porton, joka pyytää suudelmaa uhriltaan. Mies ja nainen kietoutuvat eläimelliseen syleilyyn”, 17-vuotias ylioppilas kirjoittaa 4. 12. 1954.

Jo tammikuussa 1956 tarkkailija on laskeutunut katutasolle. Treffeiltä palatessaan hän tapaa kotiovella kaksi likaista, räkäistä ja humalaista ”Herran heittiötä”, jotka hän vie lämmittelemään, tupakoimaan ja raakaa pirtua ryyppäämään – naapuritalon porraskäytävään, koska pelkäsi vanhempiensa katsovan ikkunasta. ”Olin merkillisen onnellinen, tiesin että nämä kurjat pappien ja poliisien unohtamat ihmiset odottaisivat minua sinä päivänä, jolloin kaikki kunnolliset ihmiset pitävät minun halveksimistani velvollisuutenaan.”

Taloyhtiön viisikymmenvuotisjuhlassa Pentti Saarikoski lausui V. A. Koskenniemen Elämän päivät -runosarjan (Pekka Tarkan elämäkerran mukaan hän piti sitä typeränä). Juhla sai hänet ilmeisesti kirjoittamaan elokuussa 1957 perheensä ja talon yhteisestä historiasta, mutta se ei kirjoittajan mukaan ainakaan ollut yhtä juhlaa:

”Nämä huoneet ovat harvoin olleet iloisten tapausten kehyksinä”, hän aloittaa ja muistuttaa, miten perheen muuttaessa huoneistoon 1947 ”isä oli - - parantumaton alkoholisti, äiti hermonsa ja illuusionsa menettänyt, nopeasti vanheneva nainen. Isä ei ole koskaan sietänyt vieraita, sen tähden meillä on aina ollut hiljaista ja kolkkoa.”

Tarkan mukaan (Pentti Saarikoski, vuodet 1937–1963. Otava 1996) Saarikoski kuvasi nuoruutensa kotia myöhemmin televisionäytelmässä. ”Isoäidin kuolema kertoo tarinan kahdesta veljeksestä jotka juopottelevat äitinsä kuolinvuoteen äärellä; lopussa huoneeseen tulee nuori poika, Pentin alter ego, joka tuo isoäidille maitokannulla keittoa ja joutuu näkemään bakkanaalin surkean lopun.” Tarkka löytää myös Pentti Saarikosken ainoasta romaanista Ovat muistojemme lehdet kuolleet (Otava 1964) tajunnanvirtakuvauksen, josta voi lukea täsmällisen kuvauksen Saarikosken isän raitiovaunumatkasta työpaikaltaan kaupungintalosta Eiran kautta kotiin. Siihen aikaan kolmosen raitiovaunu kaarsi Fredrikinkadulta keskustaan jo Iso Roobertinkadun kulmasta.

Hannu Marttila, 2006