OMAt tarinat

Porttikonki

Porttikonki. Kuva: Marjo Mäenpää, 2006.

Taloyhtiön sisäpiha, A- ja B-raput.

Taloyhtiön sisäpiha, A- ja B-raput.
Kuva: Marjo Mäenpää, 2006.

1947 - Muutto Rööperiin

Kun isoäitini Alviina kuoli Roban pihalle antavassa hämärässä keittiössä hampaattomana ja elämästä kyllänsä saaneena, en suurtakaan surua tuntenut; tunsin huojennusta, sillä ”soppakuriirin” hommani oli ollut raskas ja pelottavakin.

Sota-ajan vaellusvuosien jälkeen isoäiti osoitti meille, kuusihenkiselle perheellemme, ostamansa yksiön Eiran alueelta vuonna 1944. Isoäiti oli kärttyinen ja vaativa. Miniä siellä Tehtaankadulla keitti anopilleen päivittäisen keiton, mikä meidän lapsien oli kuskattava Fredalle ”maitohinkkiin” pakattuna. Kuriiriksi jouduin vuorollani minäkin, kuusivuotias. Pelkäsin että askellan liian hitaasti – soppa jäähtyy. Joudutin rytmiäni. Mutta sitten taas pelkäsin, että entäpä jos kaadun, ja isoäidin eines valuu maahan? Ja kun pamppailevin sydämin vihdoin pääsin hämärään porttikonkiin, jonka läpi piti kipittää ennen kuin heiveröisin voimin jaksoin kiskaista pihaoven auki. Entä jos porttikongissa piilee jokin paha?

No, isoäiti otti sitten ja kuoli, mielestäni ikivanhana. Tuskin kuitenkaan yli kahdeksankymppinen oli. Muutimme isän lapsuudenkotiin. Oli ylellistä päästä kylpemään, sitä mahdollisuutta kun meillä Tehtaankadun yksiössä ei ollut. Olimme käyneet kerran viikossa isoäidin luona pesulla, kaikki neljä lasta yhtä aikaa rauta-ammeessa, lämmin vesi kun tuolloin laskutettiin mittarilukeman mukaan. Kylvyn jälkeen isoäiti patisti meidät keittiön pahanhajuiseen vuoteeseensa paperilakanoiden väliin lepäämään. Oli nautinnollista, upeaa, päästä soppakuriirin hommasta, saada tyttöjenhuone ja poikainhuone, vieläpä salikin!

Mutta sitten isä, joka oli nelivuotiaasta miehuusikään samassa talossa asunut, alkoi sanella sääntöjään. Isä sanoi, että Saarikosken lapset eivät asvalttipihalla leiki. Meidän mielestämme se oli oikeni leikkiin houkuttava paikka. Talonmies, Paltta nimeltään silloin, oli varsinkin meidän lasten mielestä aikamoinen auktoriteetti, vähän kuin poliisi. Muistamani mukaan hänellä oli kova ääni, hän paasasi meille kaikesta. Ja miksei olisi paasannut: pihan yli oli viritetty narut, joihin ripustettiin pyykkituvalla kiehutetut valkeat lakanat. Mikä mukava leikki siksakata narujen välistä!

En usko, että isä lakanoiden mahdollista nuhraantumista pelkäsi. Isä kertoi legendana, miten hän pikkupoikana ampui pihallamme jätteiden lihottamia rottia – ja nyt kielsi lapsiaan samalla pihalla leikkimästä! Luulenpa hänen kieltonsa johtuneen äitinsä vähän herraskaisesta kasvatuksesta: meidän lapset ja muiden kakarat! Niinpä suoritimme lapsuutemme ulkoilut isän ja äidin rinnalla katuja kävellen, Albertinkadun klapikauppiaan touhuja seuraillen.

Olihan lapsuus hieman ankea nykyajan leikkipuistoperspektiivistä katsottuna. Mutta ei huono lapsuus Rööperissä sittenkään!

Sirkka Garam 2006