OMAt tarinat

Kodikkuus alkaa jo tuntua

Kodikkuus alkaa jo tuntua.
Kuva: Marjo Mäenpää, 2006.

1960 - Omaan kotiin

Olimme alkaneet Károlyn kanssa seurustella vuonna 1958. Minun oli käytännöllistä asua Isolla Roobertilla toisessa kerroksessa, sillä kun heilani ”ilmoittautui” päivän puuhista, hän heitti kivenmurun ikkunaan, jonka äärellä minä jo kengät jalassa istuin. Ja sitten vain kiertämään kaivopuistoa ja haaveilemaan omasta kodista.

Kun meidät vuonna 1961 vihittiin Johanneksen kirkossa, meillä oli kuin olikin oma pesä. Se oli kapeanläntä pikkuruinen kerhohuone, jonka saimme sukulaisenkauppaa seurakunnalta vuokralle. Hyvästi Roba!

Kun esikoinen syntyi, syntyi myös hiukan hankaluuksia. Kas kun ei ollut kylpyhuonetta, lavuaari vain, eikä sen puoleen jääkaappiakaan. Vuoden kuluttua meitä onnisti. Isäni Simo Saarikoski, joka tuolloin oli Fredrikinkadun talon isännöitsijä, järjesti meille B-rapun viidennessä kerroksessa sijaitsevan 53 neliön huoneiston. Asunto oli rähjäisessä kunnossa. Eikä ihme, sillä Lindströmin perhe oli asunut siinä 26 vuotta. Silloisen hallituksen käytännön mukaan taloyhtiö ei kustantanut minkäänlaista remonttia, koska vuokra oli niin pieni. Asunnossa oli jättimäinen puuhella, mutta kun sitä ei saanut käyttää, oli sen päälle lätsäisty kaksiliekkinen kaasukeitin. Oli erilaisia pahvikomeroviritelmiä, kattojen maali roikkui liuskeina, kylpyhuoneen lattia oli halki, korkkimatot kupruilivat... Olimme kaksi köyhää opiskelijaa eikä tuohon aikaan pankkilainoja niin vain saanut. Vaan ei se mielestämme mitään - meillä oli nyt tilava koti, ja siitä oli vähä vähältä tuleva talon kodikkain! Károly, joka oli kätevä käsistään, nikkaroi, maalasi katot hehkuvan oransseiksi, paneloi seiniä...

Isäni, isännöitsijä, kävi välillä vähän toppuuttelemassa, mutta häntäkös meidän enää oli tarvis totella. Mehän rakensimme omaa kotiamme, vaikka sen taloyhtiö omistikin. Enpä usko, että värivalinnat tai paneloinnit asunnon arvoa alensivat.

Perhe kasvoi kuusihenkiseksi eikä 53 neliötä enää mahdottoman tilavalta tuntunut. Aloimme silmäillä korkeita huoneita ja kuin tilauksesta luimme englantilaisesta keksinnöstä, tuohon aikaan Suomessa tuntemattomasta – makuuparvesta. Vuosien mittaan Karolus rakensi kolme seinästä toiseen ulottuvaa parvea, yhden vanhemmille, yhden tytöille ja yhden pojille. Näin saimme pitkälti toistakymmentä neliötä lisätilaa. Tyttäreni kirjoitti koulussa aiheesta KOTINI näin: ”Meillä on semmoinen koti, että meillä syödäänkin sängyn alla.”

Kun kotiimme oli vapaa pääsy yökylään jokaisella lasten kaverilla, alkoi aamiaispöydässä usein olla tunkua. Onneksemme saimme ostetuksi viereisen yksiön. Me vanhemmat saimme oman tilan seinän takaa, jonne enin ilonpito sopivasti kantautui. Ratkaisu oli mielestämme loistava. Päätimme, että tästä kodista lähdemme vain jalat edellä.

Toisin kuitenkin kävi. Taloyhtiömme puute on hissittömyys, älköönkä sillä jugendtaloamme raiskattako. Kyllä sitä nuorena maitopullot kuudelle hengelle viidenteen kerrokseen oli kepeästi kantanut varsinkin kun äitini Elli soitti oli keksinyt oivallisen hissin. Pihalle antavista ikkunoista kammarin ikkuna sijaitsi nurkittain vanhempieni A-rapussa sijaitsevan keittiön ikkunan kanssa. Eräänä päivänä äiti soitti tohkeissaan. Hän neuvoi meitä sitomaan vasun narun päähän ja laskemaan sen alas. ”Miä kun oon leiponut korvapuusteja.” Lapset kiittivät mummia lähettämällä paluupostissa piirustuksiaan. Hissimme aiheutti iloa niin lapsenlapsille kuin mummillekin, kunnes isännöitsijä kielsi moisen pelleilyn. Hän oli isäni.

Hissittömyys se kuitenkin sai meidät muuttoaikeisiin. Ei kapsannut enää jalka niin kuin 40 vuotta aiemmin. Lähdettävä oli. Toinen tyttäristämme osti yksiömme ja sai hallituksen jopa suostumaan melko perusteelliseen remonttiin yhtiön kolmiossa. Saarikoskien isoäiti Alviinan henki elää Fredrikinkatu kahdeksassatoista yhä!

Sirkka Garam 2006