OMAt tarinat

Entinen pyykkitupa sisäpihalla on välinevarastona

Entinen pyykkitupa sisäpihalla on välinevarastona.
Kuva: Marjo Mäenpää, 2006.

Talo ikkunaremontin jälkeen

Talo ikkunaremontin jälkeen. Uusitut ikkunat kääntyivät ympäri.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

B-portaan aula

B-portaan aula. Kuva: Marjo Mäenpää, 2006.

Vanha villiviini B-portaan ikkunoista

Vanha villiviini B-portaan ikkunoista.
Kuva: Marjo Mäenpää, 2006.

1970 - Talo ehostuu

Talon ja ihmisen ikää voi verrata jossain mielessä toisiinsa. Näyttäkää minulle satavuotias vanhus, jolle eläissään ei olisi tarvinnut tehdä minkäänlaista remonttia!

SAUNA
Isäni oli intohimoinen saunoja. Mitäs tehdä, kun hänen lapsuudentalossaan ei ollut saunaa? Isä päätti rakennuttaa sen. Nykyistä saunaa asutti kolmihenkinen perhe. Isä hommasi asukkaille kaupungin asunnon ja sauna rakennettiin. Aluksi se oli ahkerassa käytössä. Nyttemmin, kun saniteettitilat ovat kaikkialla hieman ylellisemmät kuin 70-luvulla, harvemmin. Mutta että kerrostalossa on sauna, onhan se sentään ylellisyyttä.

PYYKKITUPA
Samoin kuin sauna, oli pyykkitupa 70-luvulla lähes päivittäisessä käytössä, eihän kaikilla ollut pesukonetta. Pyykki pantiin edellispäivänä kolmeen suureen sammioon likoon. Seuraavana päivänä valkoiset keitettiin padassa lipeävedessä. Puut räiskivät padan alla. Pyykkipäivään kuuluivat aina isän hernerokka ja äidin lipeän syömät kädet.

Muutakin hyötykäyttöä pyykkituvasta oli: talonmies Norjan kaikki neljä lasta kylvetettiin kaikki yhtaikaa syvässä kivisessä huuhtelualtaassa, talonmiehen asunnossa kun ei tuohon aikaan kylpyhuonetta ollut; kuusihenkinen perhe asui kahta kopperomaista pihalle antavaa huonetta. Isäni toimesta asuntoa laajennettiin viereisellä huoneistolla. Muuten tuskin olisi ollut mahdollista, että saimme vuosikymmeniksi uskollisimman ja ahkerimman talonmiehen Norjan pariskunnasta – kasvavat lapset eivät olisi pikku asuntoon mahtuneet.

Tästä legendaarisesta Norjan pariskunnasta muutama sana. Kun pyrytti, nousi Jukka vaikka kahdelta yöllä kolaamaan katuja. Tellervo pesi rapistuneella pyykkituvalla asukkaiden pyykkejä, saunotti kykenemättömät, kuunteli murheelliset ja ohessa kertoi omatkin murheensa.

Pyykkitupaan palatakseni. Eikö sitä voisi saneerata talon huoltohuoneeksi? Kyllä olisi nykyisellä talonmiehellä Lotvosen Virpilläkin helpompaa.

Puhuttiin yhteen aikaan siitäkin, että siirryttäisiin huoltomiespalveluihin, kun tulee kuulemma halvemmaksi. Älkää hyvät ihmiset tehkö niin! Talonmies on talon sielu, uskallan kokemukseen perustuen väittää. Niin kuin nyt tämä Virpikin: tekee muutakin kuin pitää talon siistinä – kuuntelee ja rupattaa. Olisiko huoltomiehestä samaan?

LÄMMITYS JA JÄTEHUOLTO
Lapsuudessani talo lämmitettiin aluksi koivuhaloilla. Talonmies heitteli ne pihaluukusta kellarikerrokseen, jossa lämmitysuuni sijaitsi. Taitaapa sijaita antiikkimuistona vieläkin. Sittemmin tuli materiaaliksi koksi. Siihen loppui pyykinkuivaus pihamaalla, sillä valkopyykki täplittyi kivihiilipölyyn.

Kun elintaso pikkuhiljaa koheni, kasvoi myös jätteiden määrä. Jäteastian kansi repsotti usein ammollaan ja roska-auto piti kutsua yhä tiuhemmin. Silloin joku johtokunnan jäsenistä kertoi kuulleensa uudesta keksinnöstä, talokohtaisesta jätteenpolttouunista. Rakennuskustannusten jälkeen jätehuolto ei maksaisi mitään.

Näin sitten toimittiin. Talonmies Norja tuikkasi joka päivä uuniin tulen: kätevää, edullista! Mutta kuinkas sitten kävikään. Polttouuni kyti yötä päivää, olihan sen sisältönä kaikki talouksista kertynyt jäte. Koska asuimme tuolloin talon viidennessä kerroksessa, oli lemu päivittäin, jos ikkunan avasi, kuin krematorion ympäristössä aikoinaan. Valitimme tästä kuvottavasta hajuhaitasta johtokunnalle, mutta milloinkas huutavan ääni on erämaassa kuulunut. Silloin otin ohjat omiin käsiini. Kirjoitin terveysvirastoon. Tuota pikaa saapui terveystarkastaja paikalle ja määräsi polttouunin heti suljettavaksi.

Muistamani mukaan olen tämän ”kanteluni” myöhemmin, hallituksessa istuessani, tunnustanut. Tekostani paheksuttiin.

IKKUNAREMONTTI
Vielä viisikymmenluvulla oli talossa alkuperäiset ikkunat. Kyllähän 50 vuotta vanhat puupokat jo lahot ovat. Ja kun yläikkunoissa ei ollut saranoita, ne piti pestä ulkopuolelta ikkunapelliltä kurkotellen. Ja olihan sen ikkunapeltikin jo ajan hampaan kaluama. Onneksi asuimme tuolloin talon toisessa kerroksessa, mutta pelon paikka minulle aina ikkunanpesupäivä oli. Isä seisoi ulkopuolella toisella kädellä pokasta kiinni pitäen, toisella lasia hangaten. Käytössä oli viisi rättiä, numerojärjestyksessä. Minä olin isän apurina. Hän näytti sormipelillä, mikä rätti oli vuorossa, ja minä sen hänelle sitten ojensin. Koko ajan pelkäsin, että isä putoaa. En tänä päivänä tajua, kuinka homma hoitui viidennessä kerroksessa.

Lopulta, joskus 70-luvulla, ikkunat päätettiin uusia. Ne olivat olevinaan kovinkin modernit ja kätevät, mutta susiksi ne osoittautuivat ja rumatkin ne olivat. Kun ne alkoivat ennen pitkää oikkuillakin, ne päätettiin uusia jälleen. Nyt näyttää paremmalta, talon julkisivuun sopivammalta.

PORRASHUONE
Samoin kuin ikkunoiden, kävi porrashuoneiden saneerauksen. Seinät olivat rapistuneet ja synkät, muistaakseni myrkynvihreät. Mikä lie ollut syynä, että uusi maali alkoi kohta hilseillä, kun edellinen sentään oli kestänyt noin 40 vuotta, jos isäni muistikuviin oli luottaminen. Nyt vaikuttaa siltä, että on paremmin onnistuttu; ootraus sitä paitsi istuu talon henkeen.

Jykevien tammisten ulko-ovien hävittämistä suren. Vaikka ne olivatkin niin painavat, että pikkutyttönä sain pinnistää kaikki voimani saadakseni oven auki, tajuan nyt vanhana, kuinka upeat ne olivat. Lasiovet, jugendtalossa!

TURVALLISUUS
Turvajärjestelyt talossamme olivat olemattomat. Miksi niin kummoisia olisi tarvittukaan, kun huumeongelmaa ei vielä ollut? Portinovi oli selkoselällään, pihanovet lukoitta. Vasta illalla kello yhdeksän talonmies sulki ne. Tästä seurasi, että hyvin usein n.k. puliukko löysi nukkumapaikan ullakon ovensuusta. Mutta harmittomia veikkoja he olivat, vaikka tosin tarpeensa usein rappuun tekivätkin. Muutaman kerran, kuorsauksen kuullessamme, naiiviuttamme ja hellämielisyyttämme veimme kulkijalle murkinaa. Mutta pian luovuimme tavasta, kun talonmiehelle koitui vaivaa kaiken maailman munankuorien siivoamisesta. Lopulta asia ratkaistiin niin, että talonmies kiersi ennen ovien sulkemista jokaisen portaan, ja useinpa löytyi kuokkavieraita. Mutta koksaan en muista näiden kulkijoiden tehneen vahinkoa.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt meillä on ovikoodit. Hyvä niin, mutta montakos kertaa on kellariin ja ullakolle silti murtauduttu?

PIHA
Kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun ainoana naisena istuin taloyhtiön hallituksessa, sain kakaistuksi, että synkähköä asvalttipihaa voisi vähän somistaa. Miehet hymähtelivät. Kuitenkin suostuivat lievän tinkaamiseni jälkeen.

Ensimmäisinä kesinä piha oli värikäs kukkatarha. Ja kun pihakatekin oli vaihdettu mustasta asvaltista vaaleampaan betoniin, näyttivät jokaisella kellarin ikkunalaudalla hehkuvat kukat tuovan lämpöä ja kodikkuutta.

Vielä on vonkaamiseni jäljiltä pari kukkalaatikkoa ikkunattoman muurin seinustalla. Ja villiviini, vähän vanhuudenheikkona tosin, jaksaa joka keväimellä työntää uutta versoa. Se symboloi omalla vaatimattomalla viestillään, että kunnioitettavasta iästään huolimatta tulee talommekin pysymään juurevasti pystyssä, kunhan sitä hellien ja pieteetillä hoidetaan.

Sirkka Garam 2006